Muistoja lapsuusajan talvista 1950-luvulla

Tämä juttu lähti liikkeelle aamun FaceBook-kommenteista! Siellä yksi kaveri oli mietiskellyt tylsistymiseen asti ja toinen häntä ohjeisti, että liika pohtiminen on pahasta!
Minä taas olen kehittänyt strategian, millä raskaatkin lumityöt menevät kuin huomaamatta;ajattelen kaikkea muuta, tai muistelen menneitä.  Eli ei se liika pohtiminen aina pahasta ole!

Tänään aloin muistella talvia maalaistalossa ennen kansakouluun menoa eli 50-luvun alkupuolella.
Ulkona oltiin paljon ja olihan meillä veljieni kanssa kotonatehdyt sukset ja mäenlaskukelkat.
Talvet olivat kotonani jonkinlaista huoltotöiden aikaa;korjattiin entistä ja tehtiin uutta. Kevät- ja kesäaikaan sekä syksyisin oli koko talon "kynnellekykenevä" työväki kiinni ulko-ja peltotöissä.

Mutta talvella kotini suuri tupa muuttui kuin työverstaaksi. Kangaspuut valtasivat yhden nurkan ja niissä kudottiin räsymatot, pellavakankaat liinoihin, pyyhkeisiin ja verhoihin. Aina leikattiin vanhoista vaatteista matonkudetta. Joku kehräsi rukilla villa- tai pellavalankaa. Neulottiin koko väelle sukat, kintaat, villapaidat.
Tekijöitä riitti omasta väestä ja apulaiset ja työmiehet lisäksi.

Mutta oli paljon sellaisia erikoistöitä, joita varten taloon tuli ihan "ammattimiehiä tai -naisia"!
Se oli meistä lapsista niin jännittävää, että ei olis millään maltettu niinä viikkoina ulos mennä. Oli mukavampaa seurata näiden mestareiden työskentelyä ja etenkin heidän työkalulaatikkonsa kiehtoivat meitä. Tietenkin meitä oli ankarasti kielletty koskemasta mihinkään.

Lähes joka vuosi, useimmiten heti joulun jälkeen taloon haettiin ompelija-Hilda. Jo etukäteen oli ostettu pakoittain flanellia ja muita kankaita, joista Hilda alkoi ommella jalallapoljettavalla Singerillä vuoroin jokaiselle tarvittavia vaatteita. Valmistui miehille flanellipaidat ja alushousut, naisille esiliinat ja mekot ja meille lapsille lähes kaikki päälysvaatteista lähtien. Koska väkeä oli paljon, vierähti Hildalta useampi viikko koneen ääressä.

Suutari-Esa olikin jo meistä paljon mielenkiintoisempi, koska hänen työkalunsa näyttivät melko jänniltä! Olis tehnyt mieli mennä lähemmin tutkimaan. Meidän aikaan hän ei enää tehnyt uusia kenkiä, vaan korjasi entisiä. Silloin piti huoltaa kenkiäkin hyvin, koska uusia ei ihan pienen kulumisen takia ostettu, vain sitten, kun entiset jäivät pieniksi. Nuorimmainenhan se aina sai periä sisarusten vanhat kengät niinkuin vaatteetkin!

Näihin jokatalvisiin kävijöihin kuului vielä verkko-Einari. Eli nimen etuosa kertoo jo, mitä hän teki. Hänkin kuului niihin, joilla oli jännännäköisiä työvälineitä. Nämä ammattia osoittavat nimikkeet olivat iskostuneet meidänkin mieliimme niin, että kun veljeni käskettiin mennä pyytämään Einari tuvan puolelta syömään keittiöön, niin veli hihkaisi tupaan "Verkko, tule syömään"!
Verkko-Einari korjasi vanhat verkot, pauloitti uusia ja teki katiskoita ja rysiä.

Pärekorien ja -vakkojen tekijä ei varmaan käynyt ihan joka talvi, koska en edes muista hänen nimeään. Ja syy lienee se, että  vakat varmasti kestivät kauemmin kuin yhden vuoden ja niitä teetettiin kerralla enemmän. Vakkoja tarvittiin kalastukseen, marjastukseen, pyykkivakoiksi, leipävakoiksi, pieniä ja suuria, kaksisankaisia ja yhdellä kantorivalla olevia.  Me lapsetkin saatiin omat pienet marjavakkamme!

Sitten aivan oma erityispersoonansa oli täkki-Iita! Hän oli pieni,pyöreä täti-ihminen pyöreäsankaisine silmälaseineen. Talon naisväki oli etukäteen kutonut täkkien pääliskankaat, mutta vanut sekä vuorikankaat oli ostettu kaupasta. Iita asettui suuren tuvan lattialle neuloineen ja lankoineen, kankaineen ja vanuineen. Lienee meillä vieläkin tallella hänen valmistamiaan täkkejä. Käytössä ne eivät ole, koska ovat niin mahdottoman painavia, ettei nykyisiin höyhenenkevyisiin peittoihin tottuneet osaa sellaisia käyttää!

Yksi erikoisimmista persoonista oli myös kulkukauppias Kalle Koponen. Hän kävi useita kertoja vuoden aikana. Talvella hän veti tavara-arkkujaan pienellä reellä ja kesäisin työnsi kärryillä. Talosta taloon hän kulki ja jos oli myöhäinen ilta, hänet pyydettiin yöksi. Että meitä kiehtoi Kallen tavara-arkut ja malttamattomana odotettiin niiden avaamista. En kyllä muista, oliko siellä mitään oikein meille lapsille, mutta lähinnä talon naisväki osti häneltä ompelulangat, erilaiset neulat  ja kankaat sekä jotakin vaatetavaraa löytyi myös Kallen aarrearkuista!
Häneen liittyy paljon hauskoja juttuja ja tapahtumia, joista en tässä yhteydessä nyt tämän enempää!

Kahvipannujen ja kattiloiden tinaajakin on käynyt, mutta häntä en oikein muista. On ehkä käynyt enemmänkin ennen 50-lukua!

Kaiken edellä kertomani perusteella joku voisi ihmetellä, että mitäs se talon miesväki teki ja touhusi, kun naisten työt jo kerroin tuolla aiemmin??
Ei miehetkään joutilaana olleet. Päivisin oli talvella polttopuun tekoa, koska talossa oli jo pelkästään sisätiloissa seitsemän puilla lämpiävää tulisijaa ja lisäksi sauna, sekä navetan karjakeittiön uuni.  Eli puita tarvittiin paljon.

Mutta iltaisin tupa muuttui puusepän verstaaksi sitten, kun nuo kaikki edellä kerrotut ammattilaiset olivat poistuneet talosta. Tupa oli nimittäin talvisin ainoa lämmin tila, jossa talon miesväki pystyi tekemään puhdetöitä.
Suuren öljylampun ja muutaman pienemmän valossa veistettiin rekiä ja tehtiin joitakin pienempiä puutöitä ihan vaan tuvan lattialla. Siinä oli koko talonväki koolla yhtä aikaa ja oli oikein mainio tilaisuus keskustella kaikesta mahdollisesta - ei ollut telkkaria! Sekin olisi ollut meistä aivan huippuhauskaa, mutta usein meidät komennettiin nukkumaan kesken parhaiden juttujen!

Tekee mieli sanoa "O tempora, o mores! Omnia mutantur, nos et  mutamur in illis!" (Eli: Oi aikoja, oi tapoja! Kaikki muuttuu ja me sen mukana!)

2000-luvulla